Tästä ei tule taas mitään. Uni karkaa, syöminen karkaa (pakotan itseni syömään ja nukkumaan), en pysty keskittymään mihinkään, olen hankkinut pahemmanlaatuisen pakkomielteen ja olen tietysti sairaan onnellinen ja kiihtynyt vaikka kyllä toivoisin myös ihan normaalia tilaa ettei kaikki olisi ihan niin vaikeaa.

Eli tauko jatkunee.

Taukoilen noin viikon, koska rouva P karauttaa paikalle ja luvassa on kaikennäköistä, mm. synttärikekkereitä taasen. Pitäkää huolta! (Hih hih, oli aivan pakko laittaa tuo super-rrrraivostuttava sanonta, jonka suomentamista en ole ikinä kässännyt. Pitäkää huolta kenestä? Ja muutenkin, yök...)

Kiitos, mallamoija!



Kaunis on tuo kuva, blogini kauneudesta en tiedä! Siis tietysti olen sitä mieltä, että visuaalisesti ja ulkoisesti blogini on mitä kaunein, mutta sisällön puolesta kauneus voi olla enemmänkin lukijan sielussa...?

Jos oikein ymmärsin, tähän kuuluu tehtävänä kertoa 10 itseä ilahduttanutta asiaa. Koska blogini toimii lähinnä kaatopaikkana ja kritiikin pyhättönä, tuntuu oudolta ja vaikealta yhtäkkiä keksiä tänne kymmenen kivaa asiaa, mutta yrittänyttä ei laiteta!

1. Tänään paistoi aurinko, olimme merenrantakävelyllä ja KESÄ TULEE, kaikki vihertää!

2. Asuinpaikkani ei koskaan lakkaa ilahduttamasta minua, tämä on täydellinen ympäristö ja täydellinen koti.
3. Olen tutustunut Mantaan ja Pontukseen eli taas saanut uusia ystäviä.

4. Naapurit piristävät aina, täällä on myös täydellinen yhteisö, ihmiset ovat avuliaita, kivoja ja rentoja.

5. Kevät on yhtä juhlaa; vappua ja synttäreitä!

6. Maud meni tänään päiväunille (ei ole mennyt kahteen päivään...) eli voin blogeroida.

7. Minulla oli eilen peruukki päässä (liittyi yksiin synttäreihin) ja ihmiset luulivat hiuksiani aidoiksi, hahaha!

8. Olen saanut syödä herkkuja silti lihomatta takaisin (mikä voitto!).

9. Kotona on "huippudekkareita" ja suklaata. (Joo, kaikkien naisbloggaajien on aina pakko mainita se suklaa.)

10. No minä pääsen VIIPURIIN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tämä täytyisi jakaa kai viidelle mutta skippaan neljä, ja tästä tuleekin hyvä syy linkittää ja mainita jokin aika sitten löytämäni hieno ja KAUNIS blogi Kirjeitä Kartanonrouvalta, eli ole hyvä, Kartanonrouva, sinulla on kaunis blogi! Todennäköisesti olet saanut tämän tunnustuksen jo sata kertaa, mutta kerta vielä... Olen hämmästynyt, mikä sukulaissielu onkaan taas löytynyt! Voisin miltei joka postaukseen kommentoida että niin minäkin, ai tuosta minäkin tykkään jne. Olen ihan kateellinen Kartanonrouvan määrätietoisesta viktoriaanisesta pukeutumisesta ja sisustuksesta! Minulta on puuttunut kärsivällisyys ja rohkeus tuossa asiassa. Niinpä olen tylsä ikeahenkkamaukkaihminen. Mutta sisäisesti erittäin viktoriaaninen. Kello viiden teetä odotellessa, hyvää sunnuntaita kaikille!

Karistin vasta tänään serpentiinit lampuista, kun suoritin kiihkeää viikkosiivousta. Vappujatkot menivät Pontuksen ja Mantan kanssa loistavasti; kuuntelimme Leninin puheita ja taistolaismusiikkia. Myös söimme runsaasti. Manta on järjettömän hauska! En ole aikoihin nauranut niin vedet silmissä ja maha kippurassa kuin hänen kanssaan. Pontus ja Maud tulevat loistavasti juttuun keskenään (jos näin voi sanoa, kun Pontus ei vielä puhu mitään ja Maudkin aika vähän, mutta eikös aina sanota että hyvän ystävän kanssa voi olla ihan hiljaakin), ja olen sikailoinen, että olemme saaneet ulkoilu- ja kyläilyseuraa!

Esa Pesonen kirjoitti aiheesta, josta minun on pitkään pitänyt kirjoittaa omakohtaista kokemusta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja nytkin saan aikaiseksi vain lyhyesti. Niisk. Mantalla on ollut hurja määrä miessuhteita, ja minä valitin tapani mukaan, etten ole koskaan kunnolla kelvannut kenellekään, lähinnä vain psykopaateille. Manta sanoi, ettei ihan ymmärrä, mutta myöhemmin ymmärsi sen verran, että kyllähän ne nuppivaivat vaikuttavat asiaan. Ihmiset huomaavat, jos joku ei ole jollain tavalla "ihan normaali", ja bipo nyt ainakin on rankka seurustelukumppani, kun bipo saattaa olla hankala ystäväkin. Hamlet on usein sanonut, ettei yksikään suomalainen mies olisi kestänyt minua kahta viikkoa kauempaa, ja tämä tietysti saa minut tuntemaan itseni aivan huisan ihanaksi ihmiseksi! Hahhah... Mutta näin se vaan menee, että jostain syystä en ole koskaan ollut miehille sisustuselementtiä kummempi (ihastuin tähän ilmaisuun, löysin sen yhdestä huippudekkarista).

Minulla ei tietenkään ole vastauksia Esan esittämiin kysymyksiin, koska jos olisi, en olisi huonoflaksinen (ai että miten mahtava ilmaus...) enkä jäisi kaikissa ryhmissä aina jossain vaiheessa oudokiksi ulkopuolelle. Ja ei, minuakaan ei ole koskaan pyydetty treffeille. Tätä on tietysti aika noloa myöntää. En koskaan unohda yliopiston aikaista ystävää, joka totesi tähän seikkaan (siis siihen aikaan kun en itsekään ollut saanut ketään treffeille) näin: "Ok, siis jos sä et oo koskaan saanut ketään ees kahville, niin sussa ON jotain vikaa." Aloitin valitusvirteni sillä, että mitä vikaa minussa on, kun... Se vika on aika erittäin todennäköisesti mielenterveys, hämärä melankolia, ailahtelevat mielialat ja mielenterveyden epävakauden aiheuttama kammo muissa kanssaolijoissa. Kyllähän muut sen vaistoavat, ja jos eivät suoraan tajua, niin intuitio vain viestii muille (se sanaton viestintä jne.), että kyä tossa jotai häikkää o. (En myöskään unohda Kelan terapeutin sanomia tästä aiheesta...) Noh, tämän kanssa on vain opittava elämään. Ja nykyäänhän minulla on paljon ystäviä, toisin kuin kouluaikoina ja yliopistossa. Yläasteella ja lukiossa minulle hädin tuskin puhuttiin, ja kun avasin suuni väärässä paikassa väärille ihmisille, seurasi vain hiljaisuus, katseet kääntyivät pois, ja minä olin ilmaa. (Se ei ollut edes kiusaamista, se oli vain sitä ettei kuulu joukkoon, valittuun kermaan, johon en tosin halunnut ikinä kuuluakaan, mutta olisi silti ollut kiva saada vastaus esim. kysymykseen, mitähän kello mahtaa olla...Mutta kaikkea ei voi saada, onneksi oli yksi tai kaksi hyvää ystävää, jotka tosin välillä jättivät yksin, kun se muu seura oli kivempaa ja tärkeämpää.) Yliopistossa taas jäin kuin nalli kalliolle, kun yhtäkkiä kaikki löysivät miehet, ja yhdelle seonneelle tummia hahmoja näkevälle ahdistuneelle hyypiölle ei, kas kummaa, enää löytynytkään aikaa.

Oi, olen niin onnellinen että muutin Helsinkiin!! Olisin kuollut opiskelukaupunkiini. Ja kyllä, olen erittäin samaa mieltä Esan kanssa siitä, että ihminen voidaan todellakin jättää yksin. Yleensä vieläpä kaikkein vaikeimmassa vaiheessa. Manta kertoi joskus seurustelleensa vaikean bipon kanssa ja kadonneensa maisemista, kuin toisella alkoi "mää kuolen" -vaihe, koska se vain oli liian rankkaa. Luulenpa, että ihmisillä on niin täysi työ nykyään omassa elämässään, että ei paljon enää huvita pitää toistakin ihmistä pystyssä. Ja vaikkei olisi edes oikeesti hullu, yksin voidaan jättää vain siksi, ettei ole jonkun perusnormiyleismittapuun mukainen. Ihminen on laumaeläin - eivät elukatkaan albiinoa huoli parveensa, johan sen yhden kalvakan ruskeasta ruohosta erottuvan perässä kuolee koko lauma, kun saalistaja bongaa jo kauas erottuvan yksilön, joka suorastaan kirkuu maastossa että täällä ollaan...

Jostain syystä koen vastenmielisyyttä julkisilla paikoilla laumoissa liikkuvia teinejä kohtaan, jotka näyttävät kaikki samanlaisilta, ja jotka kiljuvat vuoron perään: "Vittu mä oon friikki! Siis mä oon NIIN OUTO!" Joopajoo. Te saatte suhteilla tai muuten vaan kesätyöpaikat, teillä ei ole mielareita, teillä on kaikilla ollut eka poikaystävä jo 13-vuotiaana, teillä on merkkivaatteet (kaikilla samanlaiset), ja te olette muutenkin ihan NORMAALEITA TEINEJÄ. Jos te olisitte outoja, te hiihtäisitte yksin noloissa vaatteissa ettekä ikinä saisi poikaystävää tai työpaikkaa. Nih. Katsokaa kymmenen vuoden päästä, millaisessa tilanteessa olette ja miettikää uudestaan, oletteko friikkejä vai ette. (Satanen vetoa niin teillä on silloin jo rivari, auto, koira, kaksi lasta ja äijä....)

Kyllä, olen ajoittain katkera, mutta sillä päällä mennään mikä on saatu. Ja onneksi en ole enää niin sisällä esim. mielialanvaihteluissa, etten tietäisi missä mennään (oikea diagnoosi tietysti aikoinaan helpotti tilojen ja oireiden tunnistamista aika reippaasti), ja etten osaisi ajatella asioita vähän ulkoapäin, järjen kanssa. Tämä helpottaa ihmissuhteissa. Työnteosta en aio tämän aiheen tiimoilta pukahtaa sanaakaan, heko heko!

Nyt minun on pakko pestä hiukset, eikä tästä tullutkaan niin lyhyttä kuin kuvittelin, sen sijaan kovin syvällistä tästä ei tullut (sekavaa tuli). Ja vielä on se tunnustus laittamatta ja yksi toinenkin inspiroiva blogikirjoitus nakuttaa mielessä! Kjääh kun ei ole aikaaaa....

Kesäkausi on avattu! Ensimmäisellä metsä-/kallio-/merenrantapiknikillä oltu, kaksi kertaa parvekekahvit juotu, ja yhtäkkiä jatkuva väsymysvitutus on vaihtunut hypomaaniseen oloon. Helpottavaa olla vaihteeksi onnellinen ja energinen! Elämäni paras vappukin takana ja huomenna jatketaan. Oltiin uusilla tuttavilla kylässä (äiti ja poika, nimet heille pitää keksiä..), syötiin munkkeja, suklaakakkua ja jäätelöä ja kälätettiin kaikki maailman asiat. Koska lasten päikkärit katkaisivat juhlimisen, pitää jatkaa biletystä huomenna.

Tämän kuun lopussa toteutuu tämä haave, avec Cordelie. En malta odottaa!!! Toivottavasti en sekoa niin pahasti etten halua takaisin kotiin ollenkaan.

Kaivoin esiin vanhan jutun: Liikunnan vaikutus mielenterveyteen ei kovin selvä. Hah. Minäpä luulen, että ne jotka liikunnasta tykkäävät, siitä voimaa saavat, ja ne jotka siitä eivät tykkää, niitä vain ketuttaa lisää, jos salille tai polulle joutuu.

Ihan pikkukuriositeettina intialaisten kärsimystä. Vaikea uskoa, että intialaiset kokisivat kärsimystä, ainakaan sen perusteella mitä olen hörhötuttujeni juttuja kuunnellut. Kun intialaiset ovat niin henkisiä, kun ne eivät valita vaikka olosuhteet on mitä on... Ja pakko on vähintään kerran vuodessa tehdä ammajoogameditaatiomatka sinne, ottaa parhaat palat kakusta länsimaisena turistina (samaan hengenvetoon tietysti moititaan itseä ettei saisi lentää kun se on epäekologista) ja sitten olla shokissa paluusta, kun täällä on niin epähenkistä. Huh. Minua ei Intiaan saisi kirveelläkään, liian likaista, meluista ja kuumaa. Ja ammanäiskä saa pysyä kaukana!

Jatkan nyt superlaadukasta dekkariani.... Valoisaa toukokuuta!

P.S. Olenhan minä saanut blogitunnustuksenkin! Seuraavalla kerralla yritän muistaa laittaa sen tänne...

Käytän näköjään vapaa-ajan tällä haavaa mieluummin huonojen dekkarien ahmimiseen kuin blogin päivittämiseen. Jostain syystä jään koukkuun kaiken maailman dekkari"sarjoihin" (eli kirjoihin joissa sama tyyppi selvittelee vuodesta toiseen mitä uskomattomimpia murhia) ja joudun kärsimään typeristä selittelyistä, sanonnoista ja ohuista ja epäuskottavista henkilöhahmoista sekä murhien motiiveista. Nyt en muista, kuka ruotsalainen kirjoittaakaan suomalaissyntyisestä poliisista nimeltä Joona Linna (onkohan se juuri se Lars Kepler eli oikeasti joku pariskunta jonka kirjan "Paganini ja paholainen" juuri luin?), joka on aivan käsittämätön guru. Hän tekee ratkaisut, päätelmät ja havainnot lähinnä intuitiolla ja mahdottomilla havainnoilla ja saa tietysti tahtonsa läpi, ja tietysti poliiseilla on aina resursseja järjestää mitä mahtipontisimpia väijytyksiä, jalanjälkien kopiointeja ja pilkunviilaustutkimuksia. Ja kuinka monta kertaa samaan kirjaan voi mahduttaa päähenkilön ajatuksen "Jokin tässä ei nyt täsmää?" juuri näillä sanoilla? Voi aargh.

Nyt on menossa Helene Turstenin "Tatuoitu torso", ja olen jo muutaman Irene Hussista kertovan romaanin lukaissut. Tiedän jo varmasti, että Irene on erittäin pitkä nainen, että häntä kahvittaa usein, että ihmiset sähähtelevät kirjoissa, ja että kollega Hannu Rauhala on hiljainen mies joka ei mielipiteitään paljon ilmaise. Voi aargh. Kaikki dekkarit ovat keskenään kovin samanlaisia, ja saman kirjailijan dekkarit ovat keskenään raivostuttavan samanlaisia.

Jokin ei täsmää siinäkään, että minun lapseni on rauhallinen poikkeus. Iltamme ja nukkumaanmenomme ovat paljon helpompia ja rauhallisempia, jos emme lähde toista kertaa ulos. En ymmärrä ihmisten pälätystä siitä, miten illoista ja päivistä tulee levotonta rehaamista, jos ei mennä ulos, ja miten nukkuminen ja nukahtaminen helpottuu ja paranee, kun ollaan paljon ulkona. Paskat paranee! Levottomuus on korvienne välissä! Meillä se menee tasan päinvastoin. Maud kai väsyy liikaa, vain rääkyy, roikkuu kintussani kiinni, ja nukahtaminen on entistä vaikeampaa ja tuskaisempaa. Huh helvettiä!!! Meillä ei ole siis mitään ylimääräistä energiaa joka pitäisi jossain pihalla päästä purkamaan. Meillä on rauhallisia keittiö- ja autoleikkejä, piirtämistä ja muuta semmoista, kaikessa rauhassa, harmoniassa ja hyvässä hengessä.

Ulkoilu on yliarvostettua toimintaa. Piste. Me jaksamme ja voimme paremmin, kun emme pakota itseämme joka päivä toista kertaa ulos. Piste. (Kumman veikkaatte että Maud muistaa vanhempana paremmin: sen että oltiin kahdesti pihalla vai sen että äiti oli aina väsynyt ja kiukkuinen? Rouva P kuulemma vei meitä aina kahdesti ulos - no en muista tätä, sen muistan että se raivopäissään ja stressissä vain huusi aina...)

Minun pitäisi muuten ottaa sama taktiikka kuin tiettyjen ihmisten: ruveta jakelemaan neuvoja (mahdollisimman ankeita tietysti), vaikka niitä ei kysyttäisikään. Minussa lienee joku sellainen ominaisuus, että kun totean asioita, saan ihmiset tuputtamaan paskaa, joka ei meillä toimi. Seuraavaksi, kun Hillevi vaikkapa valittaa, että ei jaksaisi kokoaikatyötä, käsken harrastaa enemmän liikuntaa, nukkumaan ja syömään vähemmän (jos tulisi vaikka ylikierroksia!), seuraavaksi kun jonkun lapsi ei vaikka suostu syömään, käsken olla pariin päivään antamatta ruokaa ollenkaan, eiköhän jo ruoka ala maistua.... Ja voisin tehdä niinkin, että vaikka kukaan ei edes puhuisi mitään, alkaisin ohjeistaa! "Kuule sun kannattaa, kuule kyllä sun pitää" jne. Ottaisin saman roolin: minä tiedän paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle ja lapsellesi sopii ja on hyväksi. Paitsi että eivät tyhmät ihmiset mitään tajuaisi. Voi nyyh.

Ainoa mitä minun pitää ja täytyy, on jaksaa hoitaa lastani ja käskeä muiden pitää päänsä kiinni liikunnasta ja ulkoilusta sekä neuvojen jakamisesta kun en niitä kysy. Ja jos haluan empatiaa, tästä lähin en käänny super-yhäreiden puoleen (jotka kaikki jaksavat ulkoilla kahdesti, harrastaa jumppaa yksin ja lasten kanssa, kokata ja siivota sikana sekä ylittää itsensä joka päivä tuhat kertaa) vaan käännyn täysperheellisten puoleen, jotka voivat virkkoa, että voi kun sulla on rankkaa kun Hamlet osallistuu niin vähän... Lällällää. Enidin mielestä ihmiset tarkoittavat aina vain hyvää, voipi olla, mutta miten se auttaa ketään, että väsyneelle neuvoo lisäohjelmaa?! Hah ha. Ja kun sanoin, että kannattaa lakata olemasta niin ylirehellinen ja sanoa vaikkapa neuvolassa ja kotipalvelun ihmisille että joojoo, kyllä me ulkoillaan kahdesti, niin Enid tokaisi että sitten vasta suossa olen jos ammattilaisille alan valehdella. No hohhoijjaa! Eikös tämä ole äitien yleinen lause: "Ei neuvolassa kannata kaikkea kertoa." Ainakaan jos 3-vuotiaalla on tuttipullo ja tutti, ynnä muuta sellaista...

Kyllä on perhe-elo täynnä ristiriitaisuuksia! "Luotte itse omat rutiininne ja omien voimien mukaan teette - mutta pakko on ulkoilla, laihduttaa, siivota, ulkoilla, kokata, pestä, levätä, nukkua, syödä, ulkoilla, luopua tuttipullosta tasan 1-vuotispäivänä, ulkoilla, välttää mehua ja sokeria mutta juoda paljon, harrastaa liikuntaa, muskaria, vauvauintia, taaperojumppaa, leikkipuistoja ja ULKOILUA!"

Me lähdetään nyt YÖLENKILLE!

Noh, sano naakka ku nokka katkes. Matkasin maailman toiselle laidalle hammaslääkäriin, mutta käynti olikin vain jutustelua – suuhun ei katsottu ollenkaan. Lääkäri oli sama kuin päivystyksessä, ja yhtäkkiä hän olikin sitä mieltä, että koska viime tarkastus on niin tuore (tammikuulta 2011), nyt ei tarkastetakaan mitään eikä tehdä uusia purentakiskojakaan vaan hiotaan vain vanhoja sopivimmiksi (arvatkaa olinko muistanut edes ottaa niitä mukaan). Viisaudenhammasta ei poisteta, ja kuulemma uusia reikiä ei voi olla, koska viime tarkastuksesta on niin vähän aikaa (lisään tähän kohtaan tarkennuksen, että vuosi 2011 ei ole kirjoitusvirhe vaan puhe todellakin on yli vuoden takaisesta tarkastuksesta). Yritin piipittää väliin, että toiseltakin puolelta sattuu, mutta se on kuulemma vain narskutusta. En uskaltanut kertoa, että yksityisellä muistaakseni on jo tässä välissä reikä paikattu ja reiän alkuja löydetty; eihän minua sitten enää hoidettaisi julkisella ollenkaan, jos tunnustaisin käyneeni yksityisellä. Nytkin lääkäri virkkoi, että koska en todennäköisesti enää saisi aikaa ollenkaan, jos soittaisin ajanvaraukseen, minun on mentävä hänelle uudelleen sinne maailman toiselle laidalle kiskoja fiksaamaan. Hän ja hoitaja myös kertoivat, ettei pidä paikkaansa, että oman alueen hoitolaan pääsisivät vain lapset ja vanhukset. Tämä alkaa olla kuin Kelassa! Kysy kolmelta eri virkailijalta niin saat neljä eri vastausta... Oli hieman turhautunut olo, kun olin järjestänyt lapsenvahdin päikkäriajaksi, matkustanut yli tunnin karulle alueelle ja sitten ei taaskaan tehdä mitään. Johan nyt on, ettei suuhun edes kurkisteta!!! Kaiken huipuksi menomatkalla juna oli täynnä päiväkotilapsia ja koko matkan ajan satoi vettä. Plääh. Olisin voinut käyttää tämänkin ajan lepäämiseen, nukkumiseen, lukemiseen tai syömiseen... Lääkäri toki oli herttainen, sellainen suloinen ja vaalea, joka saa kaikki ihmiset lankeamaan jalkojensa juureen, ja jolla oli täydellinen iho ja täydelliset hampaat, ja joka ei varmasti edes tunne sanaa ”stressi”, koska hänen auransa säteilee maagista levollisuutta, rauhaa ja positiivisuutta ja silmissä lepää alati hymy, mutta pikkuisen olen silti kypsä julkiseen hammashoitoon. Taas...

Viime päivät ovat muutenkin olleet Aivan Kauheita uupumuksen ja stressaantumisen vuoksi. Olen perunut sikana menoja tältä viikolta, koska viikonloppuna katkesi kamelin notkoselkä (sen naakan nokan lisäksi). Tietysti menin valittamaan väsymystä ihan väärälle ihmiselle eli neljän lapsen totaaliyhärille Hilleville. Voi jee! Hän vain hymyili rauhallisesti ja myhäili kaikkitietävänä: ”Sun täytyy alkaa harrastaa liikuntaa. Kyllä sä joku päivä tajuat, miten tärkeetä ja voimia antavaa se on, sun aivot saa happea, verenkierto vilkastuu, ja väsymys on tiessään!” No ei. Piru vieköön. Olin juuri viimeisillä voimillani kyntänyt kyisen polun hyhmäisessä sateessa jyrkkää ylämäkeä kotipihaan, askeleet kumusivat ”hajoan, kuolen, hajoan, kuolen, hajoan, kuolen....” ja sitten joku vetää päin lättyä taas sen LIIKUNNAN. Tosin ymmärsin kyllä yhtenä päivänä, kun illalla itkin sängyssä väsymystä, että jos ei jaksa, sitten täytyy tehdä jotain sen eteen että jaksaisi. Olimme tuona päivänä joutuneet kävelemään ostarilta 2-3 kilsan matkan kotiin, koska emme mahtuneet bussiin (eka meni nenän edestä, ja koska busseja menee tosi harvoin, ei kannattanut/ehtinyt enää kolmatta jäädä odottamaan), ja mietin, että jos tuollainen matka väsyttää noin paljon, valittamisen sijaan pitäisi varmaan kävellä se useammin, ettei sitten yksi kerta vedä ihan kanveesiin. Älä rapakunnossa äidiks rupee...

Kerhossa toitotettiin taas ulkoilun tärkeyttä – kaksi kertaa pitää päivässä pitää sinun lapsesi ulos viemän! ”Kyllä sä sit taas jaksat kun kesä tulee ja aurinko paistaa.” Öö, mitä jos en jaksa tai en halua? Mitä jos me vaikka maalataan, kuunnellaan musiikkia, luetaan ja tehdään kotitöitä joskus ulkoilun sijaan? Mitä jos arvostan enemmän korkeakulttuurisia kuin fyysisiä iloja? Eikö Maud pääse ylioppilaaksi tai autokouluun jos ei ole joka päivä seisottu omassa pihassa lakisääteisen ulkoiluajan verran? Eikö siitä tule kunnon ihmistä? Ei, siitä tulee lihava sohvaperuna joka syö suklaata ja sipsejä ja tuijottaa telkkaria ja pelaa tietokonepelejä aamusta iltaan. Tiedän, että meitä pidetään kamalan passiivisina, ainakin tietyt yh:t kai pitävät. Niiden mielestä me varmaan vain maataan sisällä ja mennään sieltä, missä aita on matalin. ”Ei me nyt jakseta ulkoilla, koska....” Mutta kun ihmiset eivät ole samanlaisia. Jos heitä ulkoilu piristää, minulle se aiheuttaa aika usein järjetöntä vitutusta, stressiä, raivoa ja hampaiden kiristystä. Muutenkin saa juosta asioilla ihan tarpeeksi, niin eikö nyt kerran pari viikossa voisi pitää omaa lomaa, kotipäivää ja tehdä sitä mitä huvittaa? Ja siihen saattaa silti kuulua ulkoilu, jos tuntuukin siltä, että jaksaa lähteä. Yksi tuttu sanoi, että nyt aletaan vaan seistä täällä pihassa ja unohdetaan kaikki imurointi sun muu! No huh huh. Minä rentoudun kotia hoitaessa. Vituttaa tuhannesti enemmän, jos ei ehdi tehdä kotitöitä ja joutuu kaksi kertaa päivässä palaamaan kaatopaikalle sieltä hiekkalaatikolta. Argh.

Mutta nämä ovatkin niitä vahvoja naisia, jotka selviävät kaikesta, ja joilla on joka tapauksessa ne isäviikonloput ja mummulat eli pari kertaa kuussa koko viikonloppu vapaata sekä muutoinkin aina kun tarvitsee, että ”saa levätä ja pääsee bilettämään ja kuntoilemaan”. Minä en edes enää keksisi tekemistä kahdelle tai kolmelle päivälle ilman lasta, ja tulisi kamala ikäväkin siinä ajassa, mutta koska minun ainoa säännöllinen lepohetkeni ja vapaa-aikani on kolmen tunnin kerho kerran viikossa, en todellakaan aio ruveta rehkimään salilla tai lenkkipolulla tai jättämään kotitöitä väliin. Ja miten edes saisin voimia sellaisesta, mikä ei kiinnosta vähääkään? Olen kiukkuinen itselleni vähistä voimavaroista. Jos satakiloiset totaaliyhärit selviävät viiden kuuden tunnin yöunilla vuodesta toiseen, käyvät joka viikko salilla, zumbassa ja uimassa ja ulkoilevat lapsien kanssa kahdesti päivässä, niin vähänkö korpeaa olla tällainen luuseri. Hamletin mielestä olen super ja selvinnyt paremmin kuin hän ikinä odotti, ja itse tiedän vaativani itseltäni äitiydessä paljon, joten siksikin kai ärsyttää, jos joku vaatii jotain vielä lisää. Tunkekaa liikunta hanuriinne! Keksin jotain muuta, miten nostan itseni suosta ja saan voimavaroja.

Ja koska kukaan ei vastannut yh-gallupiini, vastaan itse itselleni. Ystävien mielestä olen yh mutta luettuani tässä väsymyksessä Päivi Alasalmen kirjan ”Loistava yksinhuoltajuus” totean, etten ole yksinhuoltajaa nähnytkään. Kirjaan oli haastateltu Aitoja Oikeita Yksinhuoltajia eli naisia tai miehiä, joilla ei lapsen/lasten toinen vanhempi todellakaan osallistunut mitenkään eikä ollut mitään yhteishuoltajuutta. Jos jaksan ja ehdin, otan parhaita paloja kirjasta tänne. Voin vain ihmetellä ihmisten voimavaroja ankeissa olosuhteissa vuosien varrella, köyhyydessä, sairaina - ilman mitään kätevää kotipalvelua, kaupassa käyvää lapsen isää jolle voi kuitenkin aina soittaa ja joka ottaa lapsen yökseen silloin tällöin, kun täysromahdus uhkaa. Tajusin, että minullahan on pullat hyvin uunissa. Ei ole pulaa rahasta, ruuasta, ystävistä, tavaroista tai mistään. Kukaan ei uhkaile minua, ei häiriköi humalassa, lapsi on terve ja Hamlet on täysjärkinen ihminen. On nuppilääkkeet, nuppihoitaja, kerho ja vaikka mitä. Jos hankalammissakin tilanteissa olevat ihmiset ovat selvinneet, niin jo on kumma, jos minä en selviä. (Olen muuten luullut että kotipalvelu olisi vain väsyneille vanhemmille sekä tilapäiseen apuun, jos kotivanhempi käy lääkärissä tms. mutta sitä saa kyllä säännöllisen harrastuksenkin ajaksi - ja yllättävän moni jaksaa harrastaa ja käyttää viikon vapaahetken jossain salilla tai muualla.) Jokaisen tulisi lukea Alasalmen kirja, siitä saa oivaa tietoa, miten yhteiskuntamme toimii (tai ei toimi...) sekä vähän suhteellisuudentajua omiin ”vaikeuksiin”.  Nimimerkillä hän joka päätti ettei koskaan valita väsymystä, meni ja valitti heti ensimmäiseksi suurperheen yksinhuoltajalle, muahhahhaaa....
 
Huomatkaa erityisesti lapsiasioiden paradoksaalisuus: yhtäältä sanotaan että äidin vointi on tärkein, ihan omien voimien mukaan teet - toisaalta taas että se-ja-tämä on suositeltavaa/pakollista ja pihalle mennään kaksi kertaa päivässä.... Klisee "kun äiti voi hyvin, lapsi voi hyvin" näköjään ei päde ulkoiluasiassa. Jos äitiä vituttaa mennä ulos, äidin vointi skipataan ja lapsi viedään ulos.
 
Ja käsi ylös kaikki äidit, jotka oikeasti ulkoilevat kahdesti päivässä säällä kuin säällä!!!